Miltä se tuntuu?
Ensimmäinen ajatus: kuinka tuo ihminen voi sanoa/tehdä jotain noin kamalaa, typerää tai väärää. Minussa nousee häpeä, viha, ärsyyntyminen, suru ja loukkaantuminen tai ehkä jotain noiden kaikkien väliltä. Tunteiden syvyys riippuu legon koosta ja siitä oman aikaisemman kokemuksen suuruudesta, jonka muiston tuo lego herätti.
Kyse on omasta opitusta oikeudentajusta, omista opituista käyttäytymissäännöistä, ja ihmisten välisten suhteiden toiminnasta sekä kaikkien näiden omasta tulkinnasta. Kun joku käyttäytyy vasten tätä omaa rakennettua normistoa, tuntuu pahalta.
Mitä silloin on oleellista muistaa?
Minun kokemukseni ovat ainutlaatuisia, eikä tuolla toisella ihmisellä ole samaa opittua kokemusmaailmaa. Saatan tulkita hänen tekemistään ja sanomistaan omasta maailmastani käsin. Sieltä maailmasta, jonka koen tässä hetkessä oikeaksi.
Kun tämän muistan loukkaantuessani, voin aina varmistaa toisen tarkoituksen kysymällä sitä. Samalla voin kertoa suoraan, mitä sinun tekeminen ja sanominen minussa aiheuttivat.
Parasta, mitä voin tehdä
Kun tarkennan, kysyn ja kerron toiselle itse loukkaantuessani, miltä minusta asiat näyttivät ja tuntuivat, teen parhaan palveluksen itselleni, toiselle ja työyhteisölleni. Silloin on mahdollista, että:
- toinen selittää tekemisensä ja sanomisensa uudelleen niin, että tulkinnat aukeavat ja ymmärrys hänen näkökulmastaan selkeää.
- toisen näkökulma on ihan erilainen kuin minun, jolloin pääsemme molemmat avaamaan omiamme ja keskustelemaan siitä, miten näillä eri tavoilla voidaan päästä yhteiseen tavoitteeseen.
- toisen näkökulma yksinkertaisesti jää työyhteisössä vähemmistöön, eivätkä sitä muutkaan kannata.
- minun näkökulmani yksinkertaisesti jää työyhteisössä vähemmistöön, eivätkä sitä muutkaan kannata.
Parasta, mitä kysyminen saa aikaan, on se, että avoimesti päästään keskustelemaan erilaisista mielipiteistä, tavoista toimia sekä yhteisistä työyhteisön pelisäännöistä.
Ellei loukkaantuja tuo esiin loukkaantumistaan, lego ei lähde nenästä, vaan kasvaa siellä kasvamistaan. Siitä ei ole hyviä seurauksia. Varsinkaan, jos muut hiljaa olevat pitävät myös legoja nenissään.
Mikä EI vie eteenpäin?
Vaikeneminen, asian pohtiminen itsekseen ja jakaminen samanmielisten kanssa johtaa selän takana puhumiseen, tuomitsemiseen ja riitoihin. Tällöin ei oikeasti kukaan enää tiedä, mistä huono ilmapiiri on saanut alkunsa.
Puolustautuminen tuomitsemalla toisen teko tai sanominen saa aikaan ahdistavaa riitelyä, joka voi johtaa loppumattomaan väittelyyn siitä, kuka on oikeassa. Omista kokemuksista asiaa katsoen kaikki ovat oikeassa tai ihan yhtä väärässä. Siksi väittelyllä ei yleensä päästä minnekään, vaan suuriäänisin ja sinnikkäin on voittavinaan.
Miksi paras tapa toimia on niin vaikea?
Se on vaikeaa, koska vaatii todella paljon rohkeutta avata omia tunteita ja kokemuksia avoimesti. Se voi johtaa loukkaantumisen kertomiseen, joka voi tuntua jotenkin nololta julkisesti.
Pelkona voi myös olla ajatus, että kysymisestä seuraa riita, väittely tai iso konflikti. Siksi lyhyellä tähtäimellä vaikeneminen saattaa tuntua helpommalta. Pitkällä tähtäimellä siitä seuraa tulehtunut tilanne, koska tukahdetut tunteet purkautuvat aina tavalla tai toisella.
Jokainen meistä kaipaa kuulluksi tulemista ja ymmärrystä. Kun saa selittää, mitä on tarkoittanut, saa molempia. Kun uskaltaa kysyä silloin, kun ei ymmärrä, saa myös molempia.
Mitä kaikki arvostavat?
Oikeasti kukaan ei arvostele sitä ihmistä, joka kertoo omista tunteistaan. Se on totta ja rehellistä ja sitä kaikki arvostavat, eikä tunteita voi kukaan kiistää. Todellista rohkeutta on toimia silloin kun pelottaa. Sillä pelastaa työyhteisön ilmapiirin vaikeissa tilanteissa. Se on sankaruutta, oikeanlaista työn sankaruutta.